Ollaan lähösä huomena sudenaikaan Ahvenanmaan laivaan. Reissuha tulee varnasti olemaan hieno. Kavereita lähtee mukaan ja väkeä on varmasti sielä muutenkin pyhistä johtuen. Minullakin oli iha mahtitunnelmat sillon ku tää päätettiin. Vaan nykymaailma on ihmeellinen ja kummallinen. Olen tässä pohtinut että sosiaalinen ja muukin media tekee mulle hallaa.
Näen nimittäin niin paljon eri kiipeilijöitä kehittymässä hurjaa vauhtia! Näen oikeasti kiipeilyn eri juttuja seuratessa, kuinka paljon minua parempia kiipeilijöitä on. Tuntuu että nykynuoriso kiipee jo sohvalta lähtiessään 7A:n Kyse ei ole ehkä niin paljon siitä, että muut ovat parempia, vaan siitä, että miun pittää vaan koko ajan himmailla ja varoa. En kehity harppauksilla jos ylipäätään kehityn. Käet ei vaan meinaa kestää millään tätä touhua. Aina pittää hakemalla hakia sitä positiivista. Olen siihen niin väsynyt!!! Haluasin niin kovasti repiä ja yrittää täysiä jotain itselleni tärkeää reittiä. Vaan sepä on miulta ollu pois kuvioista jo 3kk!
Lisäksi muistelisin että ennen medioiden seurantaa en tuskastunut tällaisesta aiheesta koska ko tietoa ei edes ollut. Vertailupohjaa toi ainoastaan omat kaverit ja ihan se saavuttamaton maailmankärki. Ei siis osannut tajuta kuinka paljon ja kovaa ja hienoja reittejä muualla kiivetään.
Nyt sitte harmittaa ku on vaan tällaset mielessä, kun ois hienoa reissua ja rentoilua tiedossa! Toki vaikuttaa se, että sormet on ollu taas ärtyneet ja pitäs pystyä hillittee vielä itteensä Ahvenanmaalla ja kiipeillä keskitasonreittejä. Sitten vois jo parin viikon perästä kokeilla repimistä. Ja kun osaisi niin voisi nauttia täysin siitä, että ylipäätään pystyy kiipeen reissussa.Mutta kuinka paljon mies voi kantaa? .EN ehkä jaksa ja annan mennä .
Sit tulee vielä se että alkaa pahimmissa syövereissä miettiin miksi toisilla tuntuu kestävän minkälaista rääkkäystä vaan!
Yritän nyt oksentaa jättää tämän kaiken pahan energian tänne blogiin. PERKELEE! HELEVETTI että mulla haluttas jo kiivetä rajoillani ja uusia kovia reittejä ja varsinkin projekteja!!! Tyhmä olin ku aattelin että talven jaksaa yksitoikkosta reeniä ilman maksimi yrkkiä kun sitte keväällä pääsee yrkkään ns oikeeta kiipeilyä! Perkele!!
Huomena lähtö ja teen kyllä kaiken minkä mies, isä, ihminen, kiipeilijä vain voi, että en pilaa muiden reissua mutristelemalla, ja että nauttisin elämästä kaikkineensa!!! Auttakaa minua jos olette ilman aihetta iltarukouksen aikaan. Täältä tähän. -Diisselimämmikermalla täytetty purkutuomio rakennus.
torstai 21. huhtikuuta 2011
torstai 7. huhtikuuta 2011
Syksyisen kevään ajatuksia.
Tulevaan kiipeilykauteen valmistautuminen menee kuin ripulinen mies ulkohuussiin. On tarve. On määränpää. On hyvä suunnitelma kuinka tarpeen toteuttaa, määränpään saavuttaa ja mitä se vaatii. Lipputangon kohala kuitenkin valuu jo lahkeesta.
Voin sanua, että sain jotain hauiskasvatusta vahingossa aikaiseksi, kun oli tossa semmonen n.6viikkoa hyvä reenijaksoa. Ny on herkistelty(=ei kiivetty)sitten 12,5päivää, korkeanpaikan leirillä hapenotto kykyä paranneltu(nenä tukossa, happi vain suunkautta vajaavaisesti varsinkin yöllä) ja riittävästä nesteytyksestä on huolehdittu oikein leirityksellä(=yhet 60vvuotiset ja jatkot+ omat synttärit ja jatkot) Eli kohta pittäis olla laskelmien mukaan lähetyskunnossa.
Viimeajat on menny siis vähä kärvistellessä. On olluna oksupoksutautia, sormi kippee, flunssaa ja ja ny on paraikaa sitte poskiontelotulehus. No siihe kuuri pillereitä eli kiipeilykielellä 8päivää lisää taukoa. Koloihinsa vetäytyneet läskisolut varmasti uskaltautunevat taas taistelukentälle. Taukoa ku on ny tullu jo yht 12,5päivää ja vielä tulee se 7 lissää. Siis kaikesta liikunnasta.
Pistää välillä väkisinkin miettimään, missä on oikeudenmukaisuus,ja onko sitä? Sain tuossa pari viikkoa sitten tehtyä reenien jälkeisnä aamupäivänä voimisteluliikkeet "Old School" -reittiin n.puolessa tunnissa, joten hymyhän siitä irtosi. Anteeksi. Reitti olisi vaikeudeltaan oma vaikeimpani. Noh, hyvältä siis näytti. Vuan sitte ne sormikivut alkoi. Ei tosin siellä vaikian reitin harjoituksissa. Siellä olin varovainen liikkeissäni. Seuraavina päivinä se vaan tuli hiljalleen. Oma vastustamaton diagnoosi oli: vanhan vamman/tai nivelen juuren ärtyminen. Ja ihmekkös tuo näin jälkiviisaana: se on edellisen vamman viereinen sormi, joka on siis tietenkin ottanut toisen sormen menetyksen kuorman omille harteilleen. Liian vaikiaa tajuta kuitenkaan ajoissa. No lepo auttaisi, vaan se on yhtä kuin kidutus.
Pakosta väänsin vielä yhen reenisession n.kolme päivää tämän jälkeen. TYPERÄTYPERÄTYPERÄ! No se raja piti hakia. Onneksi sentään osasin tuon reenin sitte lopettaa kesken. Sitte vaan Buranakuurille 4päivää 1000mg x3/päivä ja lepoa nviikko. Sitten olen vaihtelevasti kylämvesisankon kanssa seurustellut. Nyt se pahinsormi, kansainvälisen viittomakielen keskeisin sormi, ei ole ennää kipiä. Nimetön tosin vielä arkailee. Vuan tämä taukohan jatkuu. Helekkarinmoinen apu on ollut jo varatusta Ahvenanmaan pääsiäisreissusta, jonne huomasin vielä pystyväni kuntoutumaan:Viikko lepoa, Viikko kahvakiipeilyä n.2kertaa viikolla, Viikko kovempaa kiipeilyä-ei maksimia. ->Åland.
No nyt tämä poskiontelokuuri vie tuosta yhen viikon pois. Täytyy hiukkasen supistaa aikataulua. Tavoitteet lienevät mukavassa meininkikiipeilyssä.
Soitihan mie että jos met olisimma ottaneet magneettikuvat ja sitte ois tienny mikä o. Ei siitä kuvasta ois jääny omavasuulle ku halvimmillaan n500e. Siis vain keskivertoisen japanilaisen käyttöauton katukauppa-arvo.
Meilläkö ei muka luokkaeroja, tai että ne olisivat kaventuneet!!! Toisaalta lentävät lehmät pääsevät nopeammin ilmassa kelluviin etälypsy-yksikköhin (ETYK)-josta maito lähetetään logistiikkamastojen kautta kaupassa sijaitseviin koontikeskusksiin rasvaa polttavalla aaltopituudella.
Joo. Toisaalta pakotettu taukoaminen on saanut ajattelemaan taas minun ja kiipeilyn suhdetta. Se kun ei aina olekaan positiivinen. Voipi hyvinkin olla, että reeniohjelmien käyttö ei sovikaan minulle. Ahdistun niin pirun helposti, jos en saa suunniteltua tehyä, tai tulee tällasia taukoja. Kiipeily nousee reenin myötä suorittamiseen. Ei hyvä. Kun elämästäni otetaan kiipeily pois, huomaan jääväni aikan tyhjänpäälle. Ei hyvä. En tarkoita etteikö perheelläni olisi merkitystä, mutta tuollaisen harrastus/elämäntapatyyppisen lohkon osalta lattia katoaa, kun en voi kiipeillä. En pidä siitä.
Kaikki se fyysinen hyvä joka tulee, ei välttämättä korvaa sitä henkistä pahaa mitä tulee. Ja kun siitä kärsii muutkin. En saa sitä pahaa oloa irti itsestäni, vaan koko elämä tuntuu hyönteisrikkaan ja kuuman kesän vähähillaisella suolla marjastamiselta.
Yleensä asioiden tauon aikana palautunut tärkeysjärjestys ja tasapaino on näkynyt minussa hyvinvointina. Tuon hyvinvoinnin kova treenaamisen yrittäminen on pilannut. Keskitietä on ollut vaikea löytää. Hienoa on ollut periksiantamattonuus ja tavoitteiden lopullinnen saavuttaminen, huonoa joka vuotinen ahdistus ja masennus ja oman itsensä ruoskinta ja surkeus. jaa-a. Toisaalta uskon olevani kiipeilyn osalta pisteessä ,jossa kehittyminen ei edisty ilman jonkinlaista treenaamista. Voisi siirtyä enempi uskaliaisiin reitteihin, joissa aluksi olisi ehkä hyvä, kunnes taso tulisi vastaan, jossa olisi taas harjoteltava kovaa ja elämykset olisivat todennäköisesti harvemmassa ja yhä vaarallisemoia ja ennemmän työtä vaativia. Toisalta uskaliaissa reiteissä on myös enemmän eri aluerajoja ylittävää sisältöä kuin sporttaamisessa. Olo on kokemusmainen ja kuin ensimmäisen valtameren ylityksen yrittämisen jälkeen. Selvisin! Pääsi sitten ylös tai ehjänä takas alas.
Ja juuri tuo Olla Hyvä-pakotus mikä hiljalleen hiipii mieleen. Mistä perkele sekin aina tiensä löytää? Kiipeily on onnistunut monta kertaa olemaan erittäin nautittavaa ilman kilpailua paremmuudesta, tai edes siitä, että olisi jonkun mielestä hyvä. Oikeasti kiipeily on ollut tuolloin parasta!!! Miksi kadotan sen tunteen?
Taidan olla jälleen risteyksessä. Sen asun viisaus pukee ylleen. Heittää haasteen, johon on näillä palikoilla yritettävä vastata.
Minulla on ajatus joka soi.
"Love is our resistance"- go and get your muse!
Voin sanua, että sain jotain hauiskasvatusta vahingossa aikaiseksi, kun oli tossa semmonen n.6viikkoa hyvä reenijaksoa. Ny on herkistelty(=ei kiivetty)sitten 12,5päivää, korkeanpaikan leirillä hapenotto kykyä paranneltu(nenä tukossa, happi vain suunkautta vajaavaisesti varsinkin yöllä) ja riittävästä nesteytyksestä on huolehdittu oikein leirityksellä(=yhet 60vvuotiset ja jatkot+ omat synttärit ja jatkot) Eli kohta pittäis olla laskelmien mukaan lähetyskunnossa.
Viimeajat on menny siis vähä kärvistellessä. On olluna oksupoksutautia, sormi kippee, flunssaa ja ja ny on paraikaa sitte poskiontelotulehus. No siihe kuuri pillereitä eli kiipeilykielellä 8päivää lisää taukoa. Koloihinsa vetäytyneet läskisolut varmasti uskaltautunevat taas taistelukentälle. Taukoa ku on ny tullu jo yht 12,5päivää ja vielä tulee se 7 lissää. Siis kaikesta liikunnasta.
Pistää välillä väkisinkin miettimään, missä on oikeudenmukaisuus,ja onko sitä? Sain tuossa pari viikkoa sitten tehtyä reenien jälkeisnä aamupäivänä voimisteluliikkeet "Old School" -reittiin n.puolessa tunnissa, joten hymyhän siitä irtosi. Anteeksi. Reitti olisi vaikeudeltaan oma vaikeimpani. Noh, hyvältä siis näytti. Vuan sitte ne sormikivut alkoi. Ei tosin siellä vaikian reitin harjoituksissa. Siellä olin varovainen liikkeissäni. Seuraavina päivinä se vaan tuli hiljalleen. Oma vastustamaton diagnoosi oli: vanhan vamman/tai nivelen juuren ärtyminen. Ja ihmekkös tuo näin jälkiviisaana: se on edellisen vamman viereinen sormi, joka on siis tietenkin ottanut toisen sormen menetyksen kuorman omille harteilleen. Liian vaikiaa tajuta kuitenkaan ajoissa. No lepo auttaisi, vaan se on yhtä kuin kidutus.
Pakosta väänsin vielä yhen reenisession n.kolme päivää tämän jälkeen. TYPERÄTYPERÄTYPERÄ! No se raja piti hakia. Onneksi sentään osasin tuon reenin sitte lopettaa kesken. Sitte vaan Buranakuurille 4päivää 1000mg x3/päivä ja lepoa nviikko. Sitten olen vaihtelevasti kylämvesisankon kanssa seurustellut. Nyt se pahinsormi, kansainvälisen viittomakielen keskeisin sormi, ei ole ennää kipiä. Nimetön tosin vielä arkailee. Vuan tämä taukohan jatkuu. Helekkarinmoinen apu on ollut jo varatusta Ahvenanmaan pääsiäisreissusta, jonne huomasin vielä pystyväni kuntoutumaan:Viikko lepoa, Viikko kahvakiipeilyä n.2kertaa viikolla, Viikko kovempaa kiipeilyä-ei maksimia. ->Åland.
No nyt tämä poskiontelokuuri vie tuosta yhen viikon pois. Täytyy hiukkasen supistaa aikataulua. Tavoitteet lienevät mukavassa meininkikiipeilyssä.
Soitihan mie että jos met olisimma ottaneet magneettikuvat ja sitte ois tienny mikä o. Ei siitä kuvasta ois jääny omavasuulle ku halvimmillaan n500e. Siis vain keskivertoisen japanilaisen käyttöauton katukauppa-arvo.
Meilläkö ei muka luokkaeroja, tai että ne olisivat kaventuneet!!! Toisaalta lentävät lehmät pääsevät nopeammin ilmassa kelluviin etälypsy-yksikköhin (ETYK)-josta maito lähetetään logistiikkamastojen kautta kaupassa sijaitseviin koontikeskusksiin rasvaa polttavalla aaltopituudella.
Joo. Toisaalta pakotettu taukoaminen on saanut ajattelemaan taas minun ja kiipeilyn suhdetta. Se kun ei aina olekaan positiivinen. Voipi hyvinkin olla, että reeniohjelmien käyttö ei sovikaan minulle. Ahdistun niin pirun helposti, jos en saa suunniteltua tehyä, tai tulee tällasia taukoja. Kiipeily nousee reenin myötä suorittamiseen. Ei hyvä. Kun elämästäni otetaan kiipeily pois, huomaan jääväni aikan tyhjänpäälle. Ei hyvä. En tarkoita etteikö perheelläni olisi merkitystä, mutta tuollaisen harrastus/elämäntapatyyppisen lohkon osalta lattia katoaa, kun en voi kiipeillä. En pidä siitä.
Kaikki se fyysinen hyvä joka tulee, ei välttämättä korvaa sitä henkistä pahaa mitä tulee. Ja kun siitä kärsii muutkin. En saa sitä pahaa oloa irti itsestäni, vaan koko elämä tuntuu hyönteisrikkaan ja kuuman kesän vähähillaisella suolla marjastamiselta.
Yleensä asioiden tauon aikana palautunut tärkeysjärjestys ja tasapaino on näkynyt minussa hyvinvointina. Tuon hyvinvoinnin kova treenaamisen yrittäminen on pilannut. Keskitietä on ollut vaikea löytää. Hienoa on ollut periksiantamattonuus ja tavoitteiden lopullinnen saavuttaminen, huonoa joka vuotinen ahdistus ja masennus ja oman itsensä ruoskinta ja surkeus. jaa-a. Toisaalta uskon olevani kiipeilyn osalta pisteessä ,jossa kehittyminen ei edisty ilman jonkinlaista treenaamista. Voisi siirtyä enempi uskaliaisiin reitteihin, joissa aluksi olisi ehkä hyvä, kunnes taso tulisi vastaan, jossa olisi taas harjoteltava kovaa ja elämykset olisivat todennäköisesti harvemmassa ja yhä vaarallisemoia ja ennemmän työtä vaativia. Toisalta uskaliaissa reiteissä on myös enemmän eri aluerajoja ylittävää sisältöä kuin sporttaamisessa. Olo on kokemusmainen ja kuin ensimmäisen valtameren ylityksen yrittämisen jälkeen. Selvisin! Pääsi sitten ylös tai ehjänä takas alas.
Ja juuri tuo Olla Hyvä-pakotus mikä hiljalleen hiipii mieleen. Mistä perkele sekin aina tiensä löytää? Kiipeily on onnistunut monta kertaa olemaan erittäin nautittavaa ilman kilpailua paremmuudesta, tai edes siitä, että olisi jonkun mielestä hyvä. Oikeasti kiipeily on ollut tuolloin parasta!!! Miksi kadotan sen tunteen?
Ihmiset on parasta.
Tunteet on parasta.
Todellinen on parasta.
Taidan olla jälleen risteyksessä. Sen asun viisaus pukee ylleen. Heittää haasteen, johon on näillä palikoilla yritettävä vastata.
Minulla on ajatus joka soi.
"Love is our resistance"- go and get your muse!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)